Nämä seitsemän kirjailijaa olivat tunnettuja pelureita

Kirjallisuuden historia tuntee pitkän listan nimiä, joiden intohimo ei suinkaan rajoittunut pelkkään kirjoittamiseen. Jopa yllättävän moni maailman tunnetuimmista kirjailijoista on hakenut jännitystä kasinosalien uumenista, osa jopa ongelmaksi asti.

Tässä artikkelissa esitellään seitsemän kirjailijaa, joilla oli maine kovina pelureina. Suurin osa esitellyistä kirjailijoista on istunut pelipöydissä siihen maailmanaikaan, kun nopeita kotiutuksia kasinoilta saattoi vain haaveilla ja pelisalongit täyttyivät tupakansavusta. Mutta on mukana pari tuoreempaakin tapausta!

Fjodor Dostojevski

Fjodor Dostojevski on kirjallisuushistorian kenties tunnetuin uhkapelaaja. 1860-luvulla hän matkusteli Euroopan kasinokaupungeissa, kuten Baden-Badenissa, Wiesbadenissa ja erityisesti Saksassa sijaitsevassa Homburgissa ja hävisi rahaa nopeammin kuin pystyi sitä ansaitsemaan. Ruletista tuli hänelle pakkomielle, joka vei paitsi rahat myös rauhan.

Dostojevski teki useita epäedullisia kustannussopimuksia selvitäkseen veloistaan. Tunnetuin oli sopimus kustantaja Stellovskin kanssa, joka velvoitti hänet kirjoittamaan kokonaisen romaanin alle kuukaudessa tai menettämään teostensa oikeudet.

Dostojevski saneli “Pelikurin” nuorelle stenografilleen Anna Snitkinälle, josta tuli myöhemmin hänen vaimonsa. Teos ammensi suoraan hänen omasta elämänpiiristään, tarina pelaamisen pakkomielteisyydestä on niin realistinen, että sitä on vaikea pitää fiktiivisenä.

Dostojevski ei koskaan täysin päässyt irti pelaamisesta, mutta Anna-vaimon tuki auttoi häntä saamaan taloutensa edes jotenkin hallintaan ja keskittymään myöhempiin mestariteoksiin.

Mark Twain

Mark Twainin suhde pelaamiseen alkoi Mississippi-joella, missä hän työskenteli jokilaivojen luotsina. Jokilaivat olivat 1800-luvun Amerikan liikkuvia peliluolia, ja korttipelit olivat niiden jokapäiväinen rytmi.

Twain pelasi pokeria sekä ammattilaisten että satunnaisten matkustajien kanssa ja pelipöydät tarjosivat hänelle loputtomasti materiaalia havainnointiin.

Myöhemmin Twain osallistui myös vedonlyöntiin ja riskialttiisiin bisneksiin. Hänen taipumuksensa ottaa taloudellisia riskejä näkyy etenkin epäonnisessa investoinnissa Paige-kirjoituskoneeseen, joka vei hänet lähes konkurssiin. Pelaamisen henki eli hänen elämässään, vaikka kasinot eivät olleetkaan hänen varsinaisia näyttämöitään.

Twainin teksteissä pelaamisen teemat näkyvät tarkkanäköisenä ihmistuntemuksena: pokeripöydässä opitut roolit, bluffi ja ihmisen kaksinaisuus ovat osa hänen huumoriaan ja sosiaalista kritiikkiään.

Charles Bukowski

Charles Bukowskia ei voi ymmärtää ilman hevosratoja. Hän vietti vuosia Los Angelesin Santa Anita -raviradalla, jonne hän meni etsimään kolmea asiaa: olutta, yksinäisyyttä ja seuraavan tekstinsä rytmiä.

Bukowskin suhde pelaamiseen oli yhtä ristiriitainen kuin hänen koko elämänsä: se oli sekä tapa selviytyä että syy, miksi rahat loppuivat.

Hän kirjoitti toistuvasti vedonlyönnistä, radan hahmoista ja ihmisistä, jotka yrittivät löytää onnen hetken rahalipun kautta. “Women”-romaanissa ja lukuisissa runoissa ravirata on paikka, jossa ihmisluonto näkyy kaikessa rumuudessaan ja herkkyydessään.

Bukowskin maailmassa pelaaminen oli osa arjen ritualistiikkaa, ei glamouria, vaan savukkeiden, hiekkaisen ilman ja ohikiitävien hevosten yhdistelmää.

Hän uskoi, että pelaaminen paljastaa ihmisestä enemmän kuin mikään muu. Tätä filosofiaa hän kantoi läpi koko tuotantonsa.

Ian Fleming

James Bondin luojalla Ian Flemingillä oli läheinen suhde kasinokulttuuriin. Casino Royalen tunnettu baccarat-kohtaus perustuu pitkälti Flemingin omiin kokemuksiin.

Hän vietti aikaa Euroopan hienosto­kasinolla Monte Carlossa jo ennen toista maailmansotaa, ja myöhemmässä tiedustelutyössään hän kohtasi ihmisiä, joiden elämäntapa oli täynnä riskinottoa, salaisuuksia ja suuria panoksia.

Flemingin ystäväpiiri koostui upseereista, vakoojista ja seurapiirien hahmoista, jotka viettivät iltojaan pelipöydissä. Hän seurasi heidän tapojaan tarkasti, ja monet Bondin piirteet, kuten itsevarmuus, kylmähermoisuus ja taito lukea vastustajaa pohjautuvat näihin oikeisiin henkilöihin.

Vaikka Fleming ei ollut pakonomainen uhkapelaaja Dostojevskin tapaan, hän liikkui kasinopiireissä niin paljon, että pelaaminen oli olennainen osa hänen maailmankuvaansa ja tarinankerrontaansa.

Ernest Hemingway

Ernest Hemingwayn elämä oli jatkuvaa riskinottoa, ja pelaaminen istui siihen luonnostaan.

Hän oli innokas vedonlyöjä ja seurasi erityisesti nyrkkeilyä ja härkätaisteluita, eli lajeja, joissa panokset olivat konkreettisia ja jokainen hetki latautunut. Hemingway käytti vedonlyöntiä sekä ajanvietteenä että tapana olla osa tapahtumia, joita hän myöhemmin kuvasi kirjoissaan.

Hemingwayn todennäköisin “kasino” oli espanjalainen härkätaisteluareena, jonka logiikka muistutti hänen mielestään uhkapeliä: riskit, odotus, rohkeus ja sattuma. Teoksissa kuten “Ja aurinko nousee” näkyy, miten hän yhdisti tämän maailman pelimäisen hermostuneisuuden ja suuren tunteen.

Hemingwaylle pelaaminen oli osa hänen pakkomiellettään elää äärirajoilla, eli samaa kipinää, joka näkyy hänen tiiviissä proosassaan.

Graham Greene

Graham Greene tunnettiin lähipiirissään miehenä, joka saattoi istua rulettipöydässä tuntikausia. Hän aloitti pelaamisen jo nuorena ja jatkoi sitä läpi elämänsä. Greene matkusti Euroopan kasinoihin säännöllisesti ja piti kirjaa voitoistaan ja tappioistaan lähes tieteellisellä tarkkuudella.

Hänen peliriippuvuutensa ei koskaan johtanut julkisiin skandaaleihin, mutta ystävät kuvasivat häntä riippuvaiseksi jännityksestä. Ruletti oli hänelle tapa tuntea itsensä eläväksi.

Greene käytti pelaamisen aiheuttamaa hermojännitystä kirjoitustensa moottorina. Esimerkiksi “Palkkionmetsästäjä” ja monet hänen varhaiset romaaninsa ovat täynnä moraalista uhkapeliä ja sattuman tuntemusta.

Greene uskoi, että elämä on sarja panoksia, ja hänen tarinoissaan pelaamisen filosofia näkyy vahvasti.

Honoré de Balzac

Honoré de Balzac tunnettiin ensisijaisesti hurjasta työrytmistään ja kahvikattiloiden viereltä, mutta hänellä oli myös ajanjaksoja, jolloin korttipelit veivät hänet kiireettömästi mukanaan. Nuoruudessaan Balzac liikkui Pariisin kahviloissa ja seurapiireissä, joissa korttipelit olivat yhtä tärkeä osa iltaa kuin keskustelu.

Balzac oli taipuvainen suurieleisiin päätöksiin, ja pelaaminen tarjosi hänelle saman nopean palkkion logiikan kuin hänen äärimmäinen työskentelytapansa: kaiken tai ei mitään.

Joissakin elämäkertatutkimuksissa mainitaan, että hänen varhaiset rahavaikeutensa liittyivät osittain korttipöydissä tehtyihin virheisiin, vaikka hänen varsinaiset talousongelmansa johtuivat myöhemmin suurista liiketoimintahankkeista ja ylikunnianhimoisista projekteista.